Lapsen suru

Tämä juttu on julkaistu Rovaniemen seurakunnan tiedotuslehti Pääskyssä 8/2014.  

Lapsi itkee lohduttomasti. Hänellä on paha olla. ”Mennään katsomaan leluja, kaikki on hyvin”, aikuinen voi sanoa. Hän yrittää saada lapsen ajatukset muualle. Entä, jos kaikki ei olekaan hyvin?

Näin me aikuiset usein sivuutamme lapsen kokemuksen. Mitä tapahtuisi, jos aikuinen vain ottaisi lähelle ja haluaisi kuunnella

lasta? Antaisi luvan itkeä, ottaisi ikävän vastaan. Kun pahaa oloa tarkastelee vähän lähempää, se voi pienentyä.

Ennen kuin voimme auttaa lasta, meidän on kohdattava itsessämme sureva lapsi. Omille suruille on syytä antaa tilaa. Kannamme mukanamme sitä lasta, joka olemme olleet. Kun jossain tilanteessa huomaamme, että ylireagoimme, mukana on tunteita ja kokemuksia lapsuudesta. Jotta voimme rakastaa toisiamme, on meidän opittava rakastamaan itseämme.

Auttaminen on surutyötä

Kohdatessamme surevan lapsen, on vain yksi tie. Meidän tulisi saada lapsi avautumaan surustaan, puhumaan tai leikkimään sitä. Surun käsitteleminen on surutyötä. Aikuinen on tukija ja auttaja, joka ei tyrmää eikä työnnä pois. Aikuisen tehtävä on kuunnella ja ymmärtää.

Surun läpi käymiseen voi hyödyntää kirjoja. Tarinoiden roolihenkilöiden kautta päästään juttelemaan tapahtumista ja peilaamaan niitä omaan tilanteeseen. Lapsi samaistuu helposti tarinoiden keskushenkilöihin ja kun lapsi kertoo, miltä sadun päähenkilöstä tuntuu, työstää hän samalla omia tunteitaan.

Tunteita voidaan käydä läpi myös piirtämällä, maalaamalla tai muovailemalla. Lorut ja runot sopivat hyvin lapsen surun käsittelemiseen. Leikki on lapselle luontevin tapa käydä läpi asioita. Lapsi leikkii kaikkia kokemuksiaan, myös suruaan. Koti- ja muissa roolileikeissä voidaan helposti tavoittaa todellisen elämän tilanteita.

Musiikki rauhoittajana tai paineenpurkamiskeinona

Musiikki voi rentouttaa ja rauhoittaa lasta. Musiikkia voi käyttää paineen purkamiskeinona ja jopa riehumisen apuvälineenä. Turvallinen riehumishetki voi vähentää ahdistusta. Jollakin lapsella voi olla lempilaulu, jota hän haluaa kuulla yhä uudestaan siitä huolimatta, että se saa hänet itkemään. Lapsi samaistuu sairastuneeseen karhunpentuun ja musiikin kautta hän pääsee

käsittelemään tunteitaan.

Haudatut tunteet

Sodan aikainen sukupolvi hautasi usein tunteensa. Äidit saattoivat itkeä surujaan lypsyllä lehmän kylkeä vasten, isät ovat ehkä huutaneet tuskaansa metsään. Tunteet löivät niin yli, niitä ei kestetty. Teot ja tavat periytyvät polvesta polveen.

Suremattomasta surusta voi kasvaa viha, joka voi tulla esiin masennuksena tai ilkeänä käyttäytymisenä.

Eheyttävä suru

Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja mahdollistaa elämän jatkumisen muuttuneissa olosuhteissa.Siksi suru tarvitsee tilaa, aikaa ja kuuntelijan. Auttajana emme ole oman voimamme varassa. Jumala vaikuttaa meidän kauttamme salatulla tavalla.

Jumala näkee meidät kokonaisena ja rakastaa meitä kokonaisena. Rakkaudellaan hän eheyttää meitä. Jumala rakastaa meissä.

Kiltin tytön syndrooma

Suruja ei voi verrata keskenään. Ero tuo lapselle surun. Ero on aina iso muutos lapselle, jotakin tuttua menetetään. Yhtäkkiä toista vanhempaa näkee vain joka toinen viikonloppu. Saattaa tulla muutto. Tärkeä lelu voi asua väärässä osoitteessa, on kaksi kotia, äiti on surullinen.

Lapsi voi tehdä itsensä näkymättömäksi ihan vain siksi, ettei aiheuttaisi kenellekään enempää harmia. Lapsi on kiltti ja huomaamaton. Silti hän suree. Hänet tulisi kohdata yhtä lailla. Hänen kanssaan saattaa kestää vielä pitempään, että hän paljastaa todellisia tunteitaan.

Harriet Urponen

Juttu on koostettu Lapsen suru -koulutuksen pohjalta.

Rovaniemen seurakunnan lapsen Suru -koulutuksen työryhmä:

Heli Aho-Aumala, Sanna Kerola, Anne Lehmus, Seija Luomaranta, Ulla Miettunen, Anita Seppänen, Harriet Urponen ja Soile Yliniva.